Tunteiden tulkki
Ompa taas homma...
Olen paljon lukenut parisuhdeoppaita ja kaikkea ihmismieleen liittyviä kirjoja. Olen löytänyt monesta itseni ja puolisoni :) Monessa kirjassa toistuu viesti, että valitsemme kumppaniksemme omaa vanhempaamme muistuttavan tyypin. Aika ällöä! Jos rehellisiä ollaan huomasin jossain vaiheessa muistuttavani omaa äitiäni, todella ällöä! Ja varsinkin kun minulla ei ole mitään kovin hyviä muistoja äidistäni lapsuusajalta. Muistan äidistä sen fiiliksen että sille ei mikään riitä, vaikka kuin yrittäisi. Ainaista valittamista ja koskaan ei mitään kehuja. Nykyisin aikuisena ymmärrän mistä tämä johtui. Mummokin oli samanlainen. Hän oli kasvattanut tyttärensä samanlaiseksi ja tytär kasvatti minut sitten ihan samoilla menetelmillä. Onneksi olen tajunnut tämän ja yritän nyt itse katkaista kierteen.... valitettavasti olen omissa lapsissani jo huomannut tämän vaativuuden jäljet.
Kas kummaa olen valinnut kumppanikseni myöskin tällaisen käsittämättömän vaativan henkilön, sekin on järetön ratkaisu. Noh, minkäs ihminen luonnolleen voi :) Eli tilanne on tämä: Yritän pitää meidän valtavaa uusperhettä kasassa miespuolisen äiti-jäljitelmäni kanssa. Ironian huippu :D
Olen huomannut samanlaisia piirteitä mieheni lapsissa kuin itsessäni, siis selkeästi se mitä aiheuttaa kun kasvaa vaativan vanhemman kanssa. Voin samaistua vahvasti miltä heistä tuntuu. Ja sydäntäni riipaisee kun olen tajunnut että heistä mahdollisesti kasvaa tällaisia lainausmerekeissä tunne vammasia, niinkuin itse itseäni määritän.... Kaikki tämä siis huumorilla, koska olen myös huomannut tilanteen humoristisen ja ironisen puolen. Onneksi, koska huumori on ainut asia millä minun on helppo käsitellä vaikeita asioita.
Tästä päästäänkin nyt siihen minun pieneen juonitteluun. Haluaisin kovasti että tilanteemme kotona saisi känteen parempaan suuntaan ja lapsilla olisi mukavampi olla kotona.... Ettei se olisi sitä ainaista tappelua ja huutoa. Kaikilla lapsillamme alkaa nimittäin olla murrosikä pikkuhiljaa tuloillaan, niin pelottaa, mitä siitä seuraa jos tilanne vaan jatkuu ja jatkuu. Noniin, minulla ei ole tapana koskaan huutaa tai käyttää voimasanoja. Säästän huudon ja voimasanat siihen hetkeen kun hermoni oikeasti katkeaa lopullisesti (viimeksi niin kävi viime kesänä). Kumppanini on myöntänyt minulle, ettei osaa mitenkään muuten hoitaa asioita kun möykkäämällä. Hän on myös saanut siitä hienon koulutuksen omassa lapsuuden kodissa. Hän ei yksinkertaisesti osaa.... ja tämä hetki kun sen tajusin, tiesin että minun täytyy tehdä asialle jotain. Toimia tunteiden tulkkina :D Päätin keskustella kumppanini lapsien kanssa.
Onneksi kävin tuon keskustelun. Se oli paras päivä pitkään aikaan, vaikka hänen nuorin tyttärensä huusi minulle kurkkusuorana. Huuto kääntyi jossain vaiheessa keskustelua itkuun ja löysimme yhteisymmärryksen. Pystyin kokemaan hänen tuskansa oman lapsuuden kokemuksieni varjolla. tunsin itsessäni miltä tuntui olla pieni tyttö joka hakee hyväksyntää ja sitä fiilistä että olisi hyväksytty. Sitä koskaan saamatta. Sain vain kommentteja asioista jotka olivat väärin, tai huonosti.
Teinin alun vuotta nuorempi pikkuveli katsoi järkyttyneenä vierestä ja naama oli todella pelästyneen näköin. Järkyttyi varmasti kun isosisko huusi minulle kurkku suorana. Ja minä ymmärsin, kerroin heille kuinka ymmärsin tilanteen ja tunnen heidän ahdistuksensa ja pahoinvoinnin. Annoin tytölle luvan huutaa ja tuulettaa tunnelmaa. Sanoin hänelle että kyllä minä kestän möykkäämistä ja maailmaan mahtuu ääntä, en ole ollenkaan vihainen.
Sovimme niin että puhun heidän isälleen heidän tuntemuksistaan ja yritetään saada tilanne muuttumaan. Yritetään porukalla saada isä oppimaan uusia kommunikointi konsteja. Lapset olivat selvästi helpottuneita ja rauhoittuneita. He olivat löytäneet liittolaisen. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Olen niin iloinen!
Olen paljon lukenut parisuhdeoppaita ja kaikkea ihmismieleen liittyviä kirjoja. Olen löytänyt monesta itseni ja puolisoni :) Monessa kirjassa toistuu viesti, että valitsemme kumppaniksemme omaa vanhempaamme muistuttavan tyypin. Aika ällöä! Jos rehellisiä ollaan huomasin jossain vaiheessa muistuttavani omaa äitiäni, todella ällöä! Ja varsinkin kun minulla ei ole mitään kovin hyviä muistoja äidistäni lapsuusajalta. Muistan äidistä sen fiiliksen että sille ei mikään riitä, vaikka kuin yrittäisi. Ainaista valittamista ja koskaan ei mitään kehuja. Nykyisin aikuisena ymmärrän mistä tämä johtui. Mummokin oli samanlainen. Hän oli kasvattanut tyttärensä samanlaiseksi ja tytär kasvatti minut sitten ihan samoilla menetelmillä. Onneksi olen tajunnut tämän ja yritän nyt itse katkaista kierteen.... valitettavasti olen omissa lapsissani jo huomannut tämän vaativuuden jäljet.
Kas kummaa olen valinnut kumppanikseni myöskin tällaisen käsittämättömän vaativan henkilön, sekin on järetön ratkaisu. Noh, minkäs ihminen luonnolleen voi :) Eli tilanne on tämä: Yritän pitää meidän valtavaa uusperhettä kasassa miespuolisen äiti-jäljitelmäni kanssa. Ironian huippu :D
Olen huomannut samanlaisia piirteitä mieheni lapsissa kuin itsessäni, siis selkeästi se mitä aiheuttaa kun kasvaa vaativan vanhemman kanssa. Voin samaistua vahvasti miltä heistä tuntuu. Ja sydäntäni riipaisee kun olen tajunnut että heistä mahdollisesti kasvaa tällaisia lainausmerekeissä tunne vammasia, niinkuin itse itseäni määritän.... Kaikki tämä siis huumorilla, koska olen myös huomannut tilanteen humoristisen ja ironisen puolen. Onneksi, koska huumori on ainut asia millä minun on helppo käsitellä vaikeita asioita.
Tästä päästäänkin nyt siihen minun pieneen juonitteluun. Haluaisin kovasti että tilanteemme kotona saisi känteen parempaan suuntaan ja lapsilla olisi mukavampi olla kotona.... Ettei se olisi sitä ainaista tappelua ja huutoa. Kaikilla lapsillamme alkaa nimittäin olla murrosikä pikkuhiljaa tuloillaan, niin pelottaa, mitä siitä seuraa jos tilanne vaan jatkuu ja jatkuu. Noniin, minulla ei ole tapana koskaan huutaa tai käyttää voimasanoja. Säästän huudon ja voimasanat siihen hetkeen kun hermoni oikeasti katkeaa lopullisesti (viimeksi niin kävi viime kesänä). Kumppanini on myöntänyt minulle, ettei osaa mitenkään muuten hoitaa asioita kun möykkäämällä. Hän on myös saanut siitä hienon koulutuksen omassa lapsuuden kodissa. Hän ei yksinkertaisesti osaa.... ja tämä hetki kun sen tajusin, tiesin että minun täytyy tehdä asialle jotain. Toimia tunteiden tulkkina :D Päätin keskustella kumppanini lapsien kanssa.
Onneksi kävin tuon keskustelun. Se oli paras päivä pitkään aikaan, vaikka hänen nuorin tyttärensä huusi minulle kurkkusuorana. Huuto kääntyi jossain vaiheessa keskustelua itkuun ja löysimme yhteisymmärryksen. Pystyin kokemaan hänen tuskansa oman lapsuuden kokemuksieni varjolla. tunsin itsessäni miltä tuntui olla pieni tyttö joka hakee hyväksyntää ja sitä fiilistä että olisi hyväksytty. Sitä koskaan saamatta. Sain vain kommentteja asioista jotka olivat väärin, tai huonosti.
Teinin alun vuotta nuorempi pikkuveli katsoi järkyttyneenä vierestä ja naama oli todella pelästyneen näköin. Järkyttyi varmasti kun isosisko huusi minulle kurkku suorana. Ja minä ymmärsin, kerroin heille kuinka ymmärsin tilanteen ja tunnen heidän ahdistuksensa ja pahoinvoinnin. Annoin tytölle luvan huutaa ja tuulettaa tunnelmaa. Sanoin hänelle että kyllä minä kestän möykkäämistä ja maailmaan mahtuu ääntä, en ole ollenkaan vihainen.
Sovimme niin että puhun heidän isälleen heidän tuntemuksistaan ja yritetään saada tilanne muuttumaan. Yritetään porukalla saada isä oppimaan uusia kommunikointi konsteja. Lapset olivat selvästi helpottuneita ja rauhoittuneita. He olivat löytäneet liittolaisen. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Olen niin iloinen!
Kommentit
Lähetä kommentti