Elämän ja kauhun tasapainoa

Viime viikonloppuna isojen poikien kotoa pois oleminen kulminoitui ruokakaupassa. Havahduin siihen, että minulta upposi viikon ruokaostoksiin vain 100€.... oho.... Normaalisti viikon ruokaostoksiin on uponnut noin 150€. Mutta jotenkin kuvittelin että kahden täyskasvusen poikasen, jotka syövät kuin hevoset, poistuminen ruokavahvuudesta näkyisi vielä enemmän. Ehkä kyseessä on nyt se, etten osaa oikein valmistaa pieniä määriä, tai siis pienempiä määriä ruokaa.... Aikoinaan naureskeltiin mummolleni, joka oli koko ikänsä toiminut suuren kaupungin koulun keittäjänä ja vaikutti sille, ettei hän osannut tehdä ruokaa alle 200 henkilölle :) Hänkin on oppinut tekemään vähemmän ja varmaan opin minäkin. Tosin, mummo on nykyisin köyhä eläkeläinen, jolla ei ole pahemmin rahaa... Vimeisin eläkkeen korotuskin oli farssi. Eläkkeitä korotettiin ja monille, niinkuin mummolleni, kävi niin, että eläkkeensaaja nousi seuraavaan veroluokkaan ja tämän takia verot nousi niin paljon, että käteen jää vähemmän, k

Nyt se on ohi..... Pelottava haastattelu. Se on sitten syteen tai saveen. Mulla on vaan sellanen fiilis, että tämä työpaikka olisi saatava. Viikon verran pitää ainakin tietoa vielä odottaa. Ja kauheinta tässä on se että tämä nykyinen työ ehtii loppua ennen sitä. Ensi maanantaina on viimeinen työpäivä. Hyppy tyhjyyteen. Luin lehdestä otsikon, missä joku julkkis oli sanonut "universumi kannattelee hyviä tyyppejä". Haluaisin itsekkin uskoa tuohon ja luottaa kovasti siihen että elämä kannattelee.... Mitä jos en saakkaan tätä työpaikkaa, alanko olla "elähtäneen" työnhakijan tunnusmerkit täyttävä. En ole enää kakskymppinen ja simpsakka. Ajetut kilometrit näkyy kyllä naamasta. Pelottaa ihan pirusti jos tässä käykin huonosti. Pitäisi saada itsensä psyykattua taas sellaiselle aaltopituudelle, että kaikki kyllä järjestyy... Noh, onhan mulla se kirppispaikka.... Hurraa.... Voi kun sen työpaikan sais, niin sitten olis taas jännittävät ajat eessä. Uus duuni, uudet naama