Elämän ja kauhun tasapainoa

Eilen koin ensimmäisen asteen pesän tyhjenemisestä.... Ja yllättävää kylläkin kyseessä ei ollut vanhin poikani, joka on jo täysi-ikäinen. Kyseessä oli keskimmäinen poikani joka täytti muutama kuukausi sitten 17. Hänen tyttöystävänsä, joka täytti juuri 18 vuotta, hankki oman kämpän. Tietenkin ymmärrän, että mieluummin pari pyörii omissa nurkissaan kun toisten nurkissa :) Tunne oli kumminkin hiukan haikea, vaikka olin tiennyt asiasta jo muutaman kuukauden. Ja teini poikani pakkasi vain vaatteet ja muutaman tärkeimmän tavaran. Mutta nyt se alkaa tapahtua..... Aikoinaan kun minä lähdin kotoa, olin vain 16-vuotias. Ja lähdin tietenkin ovet paukkuen ja karmeissa riidoissa. Äitini sanoi silloin minulle, että turha sitten tulla tänne apua pyyteleen jos nyt lähdet. Ja apua en ole pyytänyt, vieläkään vaikka olen pian 40 vuotias. Sisuunnuin asiasta niin, että tein siitä elämäni asian ettei heiltä tarvitse apua pyytää. Olihan se hurjaa kituuttamista silloin, mutta muistan sen suunnattoman vap

Ompa taas homma... Olen paljon lukenut parisuhdeoppaita ja kaikkea ihmismieleen liittyviä kirjoja. Olen löytänyt monesta itseni ja puolisoni :) Monessa kirjassa toistuu viesti, että valitsemme kumppaniksemme omaa vanhempaamme muistuttavan tyypin. Aika ällöä! Jos rehellisiä ollaan huomasin jossain vaiheessa muistuttavani omaa äitiäni, todella ällöä! Ja varsinkin kun minulla ei ole mitään kovin hyviä muistoja äidistäni lapsuusajalta. Muistan äidistä sen fiiliksen että sille ei mikään riitä, vaikka kuin yrittäisi. Ainaista valittamista ja koskaan ei mitään kehuja. Nykyisin aikuisena ymmärrän mistä tämä johtui. Mummokin oli samanlainen. Hän oli kasvattanut tyttärensä samanlaiseksi ja tytär kasvatti minut sitten ihan samoilla menetelmillä. Onneksi olen tajunnut tämän ja yritän nyt itse katkaista kierteen.... valitettavasti olen omissa lapsissani jo huomannut tämän vaativuuden jäljet. Kas kummaa olen valinnut kumppanikseni myöskin tällaisen käsittämättömän vaativan henkilön, sekin on järet