Tuparit
Tuntuu oudolle ja hassulle.... Keskimmäinen poikani kutsui minut kahville tyttöystävänsä( ja samalla myös hänen) uuteen kämppään. Pojan olisi tarkoitus virallisesti muuttaa sitten kun on täyttänyt kahdeksantoista.... Siihen ei mene enää kauaa :) Ei tässä niin outoa ole mennä pojan luokse tuparikaffille, vaan se että kämppä jossa he nyt asuvat on se asunto missä minä poikien kanssa asuin ennen kuin ostimme omakotitalon... Jännä nähdä miltä tuntuu mennä käymään siellä. Luulen että minulla on sellainen tunne että se on vieläkin mun kämppä :D
Tai on se outoa mennä pojan luokse kaffille :) tuntuu kuin osat olisi kääntynyt väärinpäin. Minä olen ollut se joka laittaa pötyä pöytään ja käskee lapsukaiset syömään. Ehkä olen hiukan murheellinen, nyt kun alkaa ajatukset pesän tyhjentymisestä käydä toteen. Tuntuu tyhjälle. Sisäinen Marttani on tietysti hieronut käsiään jo yhteen, että voi sitä säästön määrää mikä syntyy kun ruokamenot pienenevät. Toinen ääni päässäni (se superäiti) sanoo ettei niin saa ajatella, koska se on väärin...
Jotenkin tämä tuli kyllä tosi äkkiä... Liian äkkiä.... Vaikka ei oikeasti tullutkaan... Mutta siltä se tuntuu. Ja molemmat vanhemmat pojat vielä kerralla, huh huh
Olen silti iloinen poikani puolesta, että hän on päättänyt kokeilla siipiään ja aloittaa oman elämän. Muistan kyllä itsekkin sen huuman ja vapauden tunteen. Kukaan ei ole vahtimassa nukkumaanmeno, tai kotiintuloaikoja. Saa tehdä itse päätöksiä mitä syön tänään, milloin siivoan kämppää ja muuta hienoa, mihin isossa porukassa pitää kiinnittää huomiota ja asioita joihin muiden olemassaolo vaikuttaa.
On se kyllä hienoa :)
Saisipa edes millisekunniksi kokea sen tunteen kun itse nuorena lähti kotoa..... OLE VARUILLASI MAAILMA, MEIKÄ TULEE :D
Tai on se outoa mennä pojan luokse kaffille :) tuntuu kuin osat olisi kääntynyt väärinpäin. Minä olen ollut se joka laittaa pötyä pöytään ja käskee lapsukaiset syömään. Ehkä olen hiukan murheellinen, nyt kun alkaa ajatukset pesän tyhjentymisestä käydä toteen. Tuntuu tyhjälle. Sisäinen Marttani on tietysti hieronut käsiään jo yhteen, että voi sitä säästön määrää mikä syntyy kun ruokamenot pienenevät. Toinen ääni päässäni (se superäiti) sanoo ettei niin saa ajatella, koska se on väärin...
Jotenkin tämä tuli kyllä tosi äkkiä... Liian äkkiä.... Vaikka ei oikeasti tullutkaan... Mutta siltä se tuntuu. Ja molemmat vanhemmat pojat vielä kerralla, huh huh
Olen silti iloinen poikani puolesta, että hän on päättänyt kokeilla siipiään ja aloittaa oman elämän. Muistan kyllä itsekkin sen huuman ja vapauden tunteen. Kukaan ei ole vahtimassa nukkumaanmeno, tai kotiintuloaikoja. Saa tehdä itse päätöksiä mitä syön tänään, milloin siivoan kämppää ja muuta hienoa, mihin isossa porukassa pitää kiinnittää huomiota ja asioita joihin muiden olemassaolo vaikuttaa.
On se kyllä hienoa :)
Saisipa edes millisekunniksi kokea sen tunteen kun itse nuorena lähti kotoa..... OLE VARUILLASI MAAILMA, MEIKÄ TULEE :D
Kommentit
Lähetä kommentti